Köyhät kyykkyyn?

Tässäkin asiassa Suomi tuntuu jakautuneen kahtia - jos on valtakunnallisen sanomalehden uutiseen (HS 6.1.2018) uskominen. Toimittaja Hanna Syrjälä oli kirjoittanut viikkoa aikaisemmin jutun Elsa-koirasta, jonka emäntä on vähävarainen. Juttu jakoi palautteen perusteella voimakkaasti lukijoiden mielipiteitä. Jotkut lukijat tarjoutuivat ostamaan Elsa-koiralle kauan kaivatut valjaat. Toiset paheksuivat sitä, että vähävarainen oli ylipäänsä hankkinut koiran ja muita lemmikkieläimiä: "Ajattelisi nyt vähän! Ei köyhä saa lemmikkiä hankkia."

Samaisessa kirjoituksessa kerrotaan, että ilmiössä on kyse paljon puhuttavasta polarisaatiosta. Merkityksellisintä suhtautumisessa on uutisen mukaan se, onko köyhyys koskettanut omaa elämää. Jos köyhyyttä ei ole koskaan kunnolla itse kohdannut, on vaikea ymmärtää, mitä köyhyys todella merkitsee. Ja erityisesti, mitä se saa ihmisessä pahimmillaan aikaan. Somekeskusteluja ja jopa virallisia lausuntoja lukiessa tulee välillä väkisin mieleen, missä mahtaa majaita todellisuuden taju ja ymmärrys. Empatiasta puhumattakaan. Omasta kuplasta on helppo huudella älyttömyyksiä, molempiin suuntiin.

Jos arvot ovat koventuneet osalla kansalaisista, niin ne tuntuvat koventuneen myös valtakunnan päättäjillä ja virkamiehillä. Aktiivimalli on kohdannut voimakasta vastustusta mutta saanut myös paljon kehuja. Osa on huolissaan siitä, että malli tuntuu kyykyttävän juuri muutenkin hankalimmassa asemassa olevia ihmisiä ja paikkakuntia. Toiset taas iloitsevat "vastikkeettomien etuuksien" karsimisesta. Etuja ja haittoja tuntuu löytyvän reippaasti, riippuen perustelijasta. Teräviä twiittejä lentelee puolin ja toisin.

Jyri Paretskoi kirjoitti pari vuotta sitten tolkun ihmisistä. Uskon, että tässäkin asiassa löytyy meitä tolkun ihmisiä. Suurimmalle osalle lienee selvää, että meidän tulee pitää heikompien puolta ja kaikkien on tehtävä parhaansa. Hankaluudet voivat sattua kenen tahansa kohdalle. On väärin ottaa sieltä, missä otettavaa on vähän tai ei ollenkaan. Mediassa on ollut esillä, että valittu aktiivimalli olisi kuitenkin ollut vaihtoehdoista lempein. En tiedä, pitäisikö siitä olla kiitollinen vai kauhuissaan.

Kaikkien yhteisenä toiveena lienee kuitenkin se, että useammille löytyy töitä ja toimeentulo. Taustalla olevasta yhteisestä tavoitteesta huolimatta kunnollista keskustelua ei synny, kun asetutaan syvälle omiin poteroihin. Yhteistyölle ja avoimelle dialogille tulisi antaa mahdollisuus. Dialogin lähtökohtana on luottamus ja erilaisten ajattelutapojen hyväksyminen. Jos omasta näkökulmasta pidetään kynsin hampain kiinni, ei synny uusia, asiaa eteenpäin vieviä näkemyksiä. Niitä varmasti tarvitaan.

Aktiivimallissa on hyvä tahto ja tavoite. Kuitenkin toivoisi, että keinona olisi mieluummin porkkana kuin keppi. Lisäksi mallissa on omat heikkoutensa, joihin on varmasti pakko puuttua. Jos vieruskaveria hujauttaa nokkaan, on todennäköistä saada itsekin osumia. Keskustelussa on havaittavissa tahallista väärinymmärtämistä ja turhaa politisointia, joka ei vie kuin ojasta allikkoon. Yhteinen tavoite unohtuu, kun oma agenda ajaa edelle.

Kolumni on julkaistu Kiuruvesi-lehdessä Vieraskynä-palstalla.